Helppo tapa ilkeillä olematta muka ilkeä

Joku alkoholisoituneen näköinen makaa kadun reunalla. Kävelen ohi.

Jollakulla auton konepelti on ylhäällä ja selvästi hän tarvitsisi apua, jatkan matkaa.

Kaveri postaa some-kanavaan saaneensa ylennyksen, en paina tykkää-nappia.

Tuttava kysyy sohvan kantamiseen apua some-kanavassa ja aikatauluuni sopisi käydä jeesimässä, ohitan postauksen.

Voimme keksiä mihin tahansa tilanteeseen oikeutuksen itsellemme, miksi juuri minun ei tarvitsisi reagoida. Jos joku kysyy, mikset auttanut tai mikset tykännyt postauksesta, voimme selittää, että kyseinen ihminen ei ole auttanut meitä tai että joku muu saa luvan reagoida. Tai käännämme ajatuksen niin, että enhän minä mitään pahaa tehnyt, kun en kuitenkaan tehnyt mitään pahaa.

Jos joku on hengenvaarassa tai isossa hädässä, laki edellyttää meitä auttamaan. Ei takerruta nyt tuohon. Otetaan näitä vähän kevyempiä tapoja ”ohittaa” asioita. Some-kanavissa tykkääminen tai tykkäämättä jättäminen on eräs mielenkiintoinen aihe, joka nousee esille joskus myös valmennuksillani.

”Miksihän se ihminen ei koskaan tykkää julkaisuistani?” No, mahdollista on, että algoritmi ei nosta postausta ko. ihmisen seinälle, mutta siitä huolimatta moni tykkäämättä jättänyt tietää asian, kun sen tavalla tai toisella ottaa esille tai siitä voi kuulla toista kautta, että kyseinen ihminen oli nähnyt julkaisun.

On mielenkiintoista, miten oikeutamme itsellemme puhtaan omantunnon sillä, ettemme kommentoi mitään pahaa tai laita viha-hymiötä tai muuta ilkeää, mutta samalla olisi syytä miettiä, onko reagoimatta jättäminen yhtälailla negatiivinen signaali. Mielestäni on! Ilkeily ei ole pelkästään sitä, että ei tee mitään ilkeää vaan se voi olla juuri sitä ignooraamista, ettei tee mitään, ei siis reagoi.

En tarkoita sitä, että jonkun ihmisen postauksia pitäisi seurata kuin hai laivaa ja tykätä jokaisesta postauksesta vaan tarkoitan sitä, että jos sitä tekee toistuvasti ja samojen ihmisten kohdalla, luulisi omantunnon kolkuttelevan. Itselläni on noin 2500 Facebook-kaveria, joista murto-osan postaukset nousevat seinälleni.

Muistan lukion psykologian kirjasta tarinan, kun koirien haukkumisen puute oli signaali jostain epänormaalista tilanteesta. Viime vuonna huomasin yhtäkkiä tilanteen, joka herätti epäilykseni. Eräs kaverini, jonka kanssa soittelinkin aika usein, ei ollut reagoinut yhteenkään oman profiilini tai FB-sivuni julkaisuun, vaikka aiemmin hän oli reagoinut niihin luonnollisella tavalla silloin tällöin. Hän kuitenkin tykkäili yhteisten kavereidemme postauksista luonnolliseen tapaan. Jotenkin vain intuitio hoksautti, että tuo reagoimatta jättäminen oli tapahtunut ja se näytti systemaattiselta.

Ymmärrän jotenkin sen, että työmatkalta postattu kuva täytetyn jääkarhun vieressä voi herättää vaikkapa kateutta tai jotain muuta tunnetta, mikä ei saa sormea hiiren vasemmalle näppäimelle, mutta jos postaan kuvan perheestäni, johon tulee luokkaa 200 tykkäystä, tykkäämättä jättäminen tuntuu erikoiselta. Niin no, kai sitä perheestäkin voi olla kateellinen näin kevennyksenä, mutta tosiaan jos ei mistään tykkää niin mistä on kyse.

Nostin kissan pöydälle ja otin asian puheeksi. Josko kertoisin jatkoista uudessa blogissa tuonnempana. Jää ajatus paremmin kytemään…

Älä valehtele itsellesi, että sinulla on hyvä omatunto, jos tahallaan ilkeilet ohittamalla asioita. Ole rehellinen edes itsellesi niin taakka vähenee!

Kirjoittaja Juha ”Vauhtipyörä” Ahola on intohimoinen yritysvalmentaja, sparraaja ja mentori, jonka perheeseen kuuluu vaimon lisäksi kaksi tytärtä ja poika.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *