Kolikon toinen puoli

”Käännä kolikon toinen puoli”, tapasi minulle rakas läheiseni sanoa vastoinkäymisten kohdatessa. Tämä sanonta sai minussa lähes poikkeuksetta aikaan pienen tai suuremman kiukun kuohahduksen. Läheiseni tarkoitus oli hyvä, on tärkeää opetella puntaroimaan asioiden molempia puolia. Koin kuitenkin, etten tullut kuulluksi. Ikävän kokemukseni lisäksi sanonta tyrehdytti alkaneen keskustelun. Jokaisella kolikolla on toinenkin puolensa ja se on löytynyt aina omalla ajallaan. Elämän tarjoilemat vastoinkäymiset alkavat kauempaa katseltuina näyttää kasvun paikoilta. Lopulta sitä päätyy olemaan kiitollinen oikeastaan ihan kaikesta, mitä on saanut kokea.

Kun jotakin yllättävää, tässä tapauksessa ikävää tapahtuu, yleensä me reagoimme siihen jollain tavalla. Reagointitapa on yksilöllinen: toinen miettii tapahtunutta itsekseen, ehkä koskaan kertomatta kenellekään ja toinen haluaa jakaa tapahtuneen läheistensä kanssa. Yksilöllinen on myös aika, jonka kuluessa pystymme katsomaan kolikon toista puolta. Toiset meistä pystyvät tosi nopeasti kääntämään ikävän tapahtuman omaksi voitokseen, toiset eivät pysty tekemään sitä koskaan. Myös kohdatun vastoinkäymisen koolla on merkitystä, isompi asia aiheuttaa suuremman reaktion. Lisäksi olemme vastoinkäymisiin eri tavalla osallisia. Osa niistä tulee meitä kohti rytinällä, vaikka tekisimme mitä, toisten kohdalla joudumme katsomaan syvälle peiliin ja myöntämään mokanneemme.

Reagoiminen on tervettä. Joskus elämässä on tilanteita, kun vastoinkäymiset ovat niin isoja, ettemme jaksa enää reagoida. Sarja pienempiä, sivusta katsottuna mitättömän tuntuisia vastoinkäymisiä saattaa saada aikaan saman reaktion. Mikään ei tunnu miltään. Ihminen turtuu, elämä alkaa tuntua raskaalta ja ilottomalta. Mahdolliset tulevat haasteet alkavat pelottamaan, mitä pahaa seuraavaksi tapahtuu? Yleensä jokaisen vastoinkäymisen pureksimiseen on aikansa. Kun jotain oikein isoa tapahtuu, reaktio saattaa tulla viiveellä. Se voi tulla myös oudolla hetkellä: juuri silloin, kun kaiken piti taas olla hyvin. Ihmisen mieli on viisas, se tuo käsiteltäväksi sen, mikä on kullakin hetkellä mahdollista ottaa vastaan.

Meidän kulttuurissamme tunteiden näyttäminen ei ole aina sallittua. Kannamme mukanamme isoja painolasteja purkamatta niitä, koska on hyväksytympää kärsiä hiljaa. Vahvasti reagoivaa, suuriäänistä ihmistä katsotaan kieroon. Somessa toinen toistaan iloisemmat ihmiset hehkuttavat elämäänsä ja tsemppaavat huippusuorituksiin. Sen on tärkeää ja ihana, että tsemppareita riittää. Onhan meillä kuitenkin edelleen oikeus tuntea myös surua? Onhan meillä oikeus olla pahoillamme ja reagoida asioihin, joita elämässämme tapahtuu? Elämä kun ei aina ole yhtä ilotulitusrakettien pauketta ja yhteistä juhlaa rakkaimpien kanssa.

”Kyllä se siitä” on toinen sanonta, joka saa minussa aikaan vastareaktion. Entä, jos välillä tuntuu, että ei se tosiaankaan siitä? Jos tekee mieli maata mahallaan lattialla, pyöriä itsesäälissä ja antaa kyyneleiden sotkea aamulla kauniisti laitetut kasvot? Onhan meillä oikeus kokea ja tehdä se kaikki? Onhan meillä oikeus itseemme ja kaikkiin tunteisiimme? Onhan meillä joskus oikeus sanoa ääneen, että nyt minä en jaksa enää yhtään enempää? Onhan meillä oikeus olla huonoja lapsia, huonoja isiä ja äitejä, siskoja, veljiä ja ystäviä? Saammehan anteeksi sen, ettemme jokainen hetki pysty olemaan iloisia ja näkemään kolikon molemmille puolelle?

Kolikon kaunis ja kimaltava puoli näyttäytyy, kun on aikansa maannut lattialla, aikansa itkenyt, aikansa reagoinut ja rehellisesti tuntenut. Sitten kun on antanut kaikkien fiilisten virrata vapaasti ja lopulta päästää niistä irti. Oikotietä onneen ei ole, mutta yhtenä päivänä aurinko yllättää paisteellaan ja hymy pyrkii taas huulille. Auringon pilkistäessä on valmis nousemaan ylös lattialta ja korjaamaan itkusta tahriintuneen meikkinsä. Katsomaan, mitä elämällä on tarjota. Ehkä se on tällä kertaa jotain uutta ja kaunista, kiiltävää niinkuin kolikon kirkkaampi puoli.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *