Rohkea, rohkeampi, rohkein?

Mulla on ystävä, jonka oon tuntenu tosi pitkään. Molemmat on haluttu mennä elämässä jatkuvasti eteenpäin. Me ei mennä eteenpäin järjen ja halun mukaan vaan sen, mikä tuntuu sydämessä oikealta. Sydämen ääntä ei ole usein helppo kuulla, sen päällä on monenlaisia muita ääniä. Mitä muut äänet ovat ja mistä ne kertovat? Siitä, millaisia arvoja oot oppinu lapsena? Siitä, mikä on yhteiskunnallisesti hyväksyttävää? Siitä, mitä sun lähipiiri pitää hyvänä ja tärkeänä? Sun tarpeista?

Mä oon esimerkiksi nuorempana ollu tosi turvallisuushakuinen. Varmasti oon sitä omalla tavallani vieläkin, mutta päätöksiä tehdessäni huomaan turvallisuusnäkökulman menettävän vähitellen voimaansa. Kymmenen vuotta sitten olin opiskelija. Muutin opiskelemaan paikkakunnalle, jossa en tuntenut ketään. Itsenäistyminen vieraassa kaupungissa ilman tuttuja ihmisiä oli raskaampaa kuin olisin koskaan osannut kuvitella. Kun siihen lisätään etäsuhde ja äidin vakava sairastuminen, tilanne alkoi olla melko sietämätön. En kuitenkaan antanut itselleni yhtään löysiä, sillä PITÄÄHÄN mun nyt saada opinnot valmiiksi. Kaikessa hulluudessaan tilanne loi illuusion turvasta, toimin kuten aina elämässäni olin toiminut ja hoidin asiani moitteettomasti.

Kun katson opiskelijaminua tänä päivänä, näkisin järkevänä hellittää ja antaa itselle armoa. Mietin joskus, voisinko anoa opiskelupaikan siirtoa lähemmäs kotiani, mutta en koskaan edes selvittänyt tuota vaihtoehtoa loppuun saakka. En halunnut olla luovuttaja, vaan taistella (oman päänsisäisen) taisteluni loppuun saakka. Opiskelujen ollessa loppusuoralla kärsin suurista terveyshaasteista. En ollut kuitenkaan valmis kuuntelemaan sydäntäni, se huusi armoa vuosien ajan. En pystynyt kuuntelemaan sitä, sillä minulla oli tarve osoittaa itselleni onnistuvani ”hankkeessani”.

Tällä hetkellä olen elämässäni turvallisuudella mitattuna todella kinkkisessä tilanteessa. Olen lopettamassa työtäni, eikä minulla ole tietoa siitä, mitä teen ensi vuonna. Haaveita on kyllä, ja monenlaisia ristiriitaisia ääniä pään sisällä. Entiselle minulle tämä tilanne olisi ollut täysin mahdoton. Olisin etsinyt ratkaisua paniikinomaisesti ja ottanut vastaan ensimmäisen vastaantulevan tarjouksen. Nyt tunnen oloni yllättävän rauhalliseksi. Elämä on opettanut, ettei muutosta kannata pelätä.

Ystäväni kanssa puhumme sydämen äänen päälle huutavista äänistä vertauskuvallisesti bussimatkustajina. Bussissa istuu vaihteleva määrä porukkaa, elämän suuntaa (bussireittiä) etsittäessä yhteen ääneen saattavat huutaa seikkailunhaluinen ja kuollakseen pelkäävä matkustaja. Tällä hetkellä pelokas matkustaja neuvottelee kuskin kanssa bussin jarruista ja harkitsee käsijarrun vetämistä salaa muilta kyytiläisiltä. Siitä huolimatta koitan olla uudella tavalla rohkea. Tulevissa päätöksissä, jos missä, haluaisin kuulla sydämeni äänen. En tiedä, tulenko enää toista kertaa elämässäni olemaan näin vapaa kaikista vastuista. Miksi minut on ylipäätään asetettu tällaiseen tilanteeseen? Mitä pitäisi päättää – vai pitäisikö olla päättämättä mitään?

Kun turvallisuushakuinen matkustaja kuiskii käsijarrusta bussikuskin korvaan, takapenkin seikkailijalla on täydet bileet käynnissä. Nyt se voi järjestää elämän millä tahansa tavalla, lähteä halutessaan vaikka vapaaehtoiseksi Afrikkaan. Se on korkannut kuohuvan, eikä huolehdi huomisesta. Seikkailija odottaa innolla ja jännityksellä vuotta 2019. Mitä vuosi tuo tullessaan? Jotain uutta, jotain ihanaa?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *