Ihmisyyden ylösnousemus

Jostain syystä mieleeni on painunut syvästi teini-ikäisenä näkemäni Geronimo-elokuvan alkulause. Siinä kertojan tai Geronimon ääni sanoi jotain seuraavanlaista: ”Niin kauan kuin maailmaan syntyy lapsia, niin kauan Jumala uskoo vielä ihmiseen”.
Tuo lause ravisteli minua niin paljon, että kirjoitin sen päiväkirjaani, ja olisin tosin muistanut sen ikuisesti kirjoittamattakin – niin syvästi lause jostain syystä vaikutti minuun.
Ehkä tuo lause on osaltaan ollut vaikuttamassa myös siihen, että toistuvista keskenmenoista ja kahden vauvan menettämisestä huolimatta en pystynyt luopumaan toiveestani saada oma lapsi. Jatkoin sokeasti niin kauan, että sain viimein pitää synnyttämäni lapsen elävänä rinnallani – ehkä ajattelin, että niin Jumala uskoisi yhä ihmiseen!

Jäin reilu pari vuotta sitten yksinhuoltajaksi puolisoni jätettyä minut. Asian hyväksyminen tapahtui melkein heti, mutta kesti aikansa muuttaa jumiutunutta maailmankuvaa eron jälkeen. Huomasin, että olin avioliiton aikana sulkenut silmäni ja sydämeni ydinperheeni ulkopuolisilta ihmisiltä, ja keskittynyt vain puolisooni ja omaan tarpeeseeni yrittää miellyttää häntä.
Suomeksi sanottuna olin lakannut elämästä ja kokemasta elämää itseni kautta, ja ottanut tilalle yrityksen lunastaa itselleni ’taivaspaikka’ toiselta saamani hyväksynnän kautta.

Kun eron jälkeen aistit alkoivat taas pikkuhiljaa herätä kokemaan maailmaa ihan vain itseni kautta, yllätyin totisesti siitä miten paljon hyvää ympärilläni oli. Olin ollut vuosikaudet sokea sille yrittäessäni saavuttaa ja lunastaa ehdollista ’rakkautta’. Tuntui omituiselta pystyä yhtäkkiä päättämään ihan vain sisäisten tuntemuksieni perusteella siitä mitä teen, minne menen, mitä koen, ajattelen ja tunnen.

Opin vasta eron jälkeen itsestäni sen, että olen ultimaattisen herkkä aistimaan toisen ihmisen tunnetiloja ja koen vastuuta niistä. Niinpä kaikki energiani on mennyt vuosikymmenet siihen, että yritin pitää läheisimpiä ihmisiä hyvällä tuulella kantaen vastuuta heidän tunnetiloistaan, ja pyyhkimällä kaikki ulkopuoliset pois tieltä yrittäessäni saavuttaa tätä missiotani.
Käytännössä minulla ei ollut mitään omaa – ihan omasta tahdostani, – koska ajattelin ja tunnustelin koko ajan vain läheisteni sen hetkistä tilaa, ja miten tasapainottaisin sitä ja pitäisin heidät tyytyväisenä.

En tiedä tarkkaan miksi minulla oli sellainen malli parisuhteesta ja miksi ajauduin toteuttamaan tuollaista mahdotonta tehtävää. Ehkä osa oli mallinnettu lapsuudestani, ja osa taas oli vuosien saatossa itseeni imettyä syyllisyyden tuntoa ylipäänsä kaikesta.

Tämä onkin jännä juttu: Jostain syystä olen ainakin viimeiset 15 vuotta kokenut voimakasta syyllisyyttä kaikesta ympärilläni tapahtuvasta vääryydestä ja ei-toivotuista asioista; kuin omalla olemassaolollani aiheuttaisin pahoinvointia ihmisissä, ja ylipäänsä kaikkea sitä pahaa mitä maailmassa on vialla. Syyllisyyden tuntoni oli mittaamaaton, ja olen vuosikaudet yrittänyt korjata tuota sisäistä kokemustani.

Nykyään ymmärrän paremmin nämä tuntemukseni; olen jo lapsesta asti ymmärtänyt jollain tavalla oman vastuuni ihmiskunnan kehityksestä; sen, että loppujen lopuksi olemme yhtä ja jokaisen meidän valinnat muokkaavat maailmaa. Näin olemme jokainen myös yksilöinä vastuussa siitä millainen maailma on.

Olin kuitenkin jumittunut kantamaan vain vastuuta ja syyllisyyttä, ja pikkuhiljaa alkanut tukehtua siihen. Kuinka yksin kannoinkaan sisäisesti vastuuta kaikesta maailman pahasta! Oikeastihan olisi riittänyt se, että teen parhaani omalta osaltani ja kannan henkilökohtaisen vastuuni.
Olen nyt oppinut, että jos kannan asioista muidenkin vastuun, estän myös läheisteni henkisen kasvun; eihän toinen ihminen koskaan opi kantamaan itse vastuuta tekemisistään, jos otan syyn kaikesta ikävästä aina automaattisesti omille harteilleni, ja teen jatkuvasti kaikkeni ettei toisten tarvitsisi tuntea mitään ikäviä tunteita mistään.

Joka tapauksessa, näiden reilun kahden vuoden aikana jotka olen elänyt nyt ilman parisuhdetta, olen päässyt purkamaan itsestäni tätä mielen rakennetta.
On ollut ihanaa vaihtaa uskomukset ja kokemukset uudenlaisiin, ja alkaa nähdä miten paljon hyvää maailmassa on vastaanotettavana, jos vain uskallan antaa asioiden tapahtua spontaanisti ja kaiken virrata vapaasti.

Eron hyväksymisen myötä sisäinen maailmani pääsi liikahtamaan eteenpäin. Ja kumpanakin jouluna, jolloin olen elänyt tätä elämääni nyt ihan omassa totuudessani, olen kokenut sanoinkuvaamattoman kauniin, ehdottoman Rakkauden teon, joka on kohdistunut minuun ja lapseeni. Nuo molemmat teot ovat muuttaneet peruuttamattomasti käsitystäni ihmisyydestä.

Olen vuosikymmenet ollut melko kyyninen ihmisten suhteen. Olen kokenut, että ihmiset tekevät asioita vain hyötyäkseen jollain tavalla itse; että kaikki ovat loppujen lopuksi oman edun tavoittelijoita, ja pyyteetöntä välittämistä ja Rakkautta ei enää yksinkertaisesti ole.
Olen onnellinen, että olettamukseni on osoittautunut vääräksi.

Vuosi sitten jouluna olin ajatellut, että emme tarvitsisi joulupukkia, sillä autistinen lapseni ei ollut aikaisemmin osoittanut kiinnostusta joulupukkiin tai Jouluun ylipäänsä. Kun sitten jouluaatto lähestyi, ja lapsi alkoikin osoittaa merkkejä joulupukin odottamisesta, en saanutkaan enää hommattua joulupukkia – kaikki vapaana olevat olivat aivan liian kalliita minulle. Niinpä kyselin fb-ystäviltäni tietäisikö joku joulupukkia, joka voisi pikaisesti käydä meilläkin pientä korvausta vastaan.

Silloin tapahtui jotain ennenkuulumatonta: ihminen yli kahdenkymmenen vuoden takaa hankki meille joulupukin. Hän ei suostunut ottamaan minulta edes mitään korvausta siitä. Sen lisäksi hän lähetti täysin minut yllättäen joulupukin mukana minulle ja lapselleni myös lahjoja.

Tuo kaunis teko tuntui niin uskomattomalta ja ihanalta, että liikutun vieläkin kirjoittaessani tätä.

Olin vielä viime jouluna sisäisesti hyvin yksinäinen eron jäljiltä, enkä olisi muutoin saanut jouluna (tietenkään) yhtään lahjaa, niin tämä ihminen oli lähettänyt meille kakkua, kahvia, lapselleni lelun ja minulle kirjan, ihan vain ilostuttaakseen meitä.

Siinä hetkessä kun sain nuo paketit, tuntui kuin koko olemukseni olisi sulanut yhdeksi maailman kaiken Rakkauden kanssa – En ollut ehkä koskaan kokenut niin puhdasta ja pyyteetöntä Rakkautta. Ja sain vielä kokea sen hetkenä, jolloin tunsin olevani maailmassa ihan yksin.
Tuo teko korjasi sisältäni niin paljon yksinäisyyttä, katkeruutta, surua ja erillisyyden kokemusta, etteivät mitkään sanat riitä sitä kuvaamaan.

Tuo täysin pyyteetön, ehdoton Rakkauden teko korjasi pysyvästi erillisyyden kokemuksen minussa; sen jälkeen en ole kokenut enää samanlaista yksinäisyyttä koskaan kuin ennen sitä.
Se muutti kaiken, palauttaen uskoni ihmiseen – niin itseeni kuin toisiin. Uskon Meihin.

Tämän kuluneen vuoden aikana on tapahtunut paljon. Olen eheytynyt, voimistunut, toipunut erosta, ja alkanut uskoa itseeni, elämään ja ihmiseen. Moni asia on eri tavalla kuin vuosi sitten Jouluna. Olen rohkeampi, ja en enää niin peloissani elämän edessä.

Ja sitten se tapahtui taas! Ihastelin facebookissa kahdenkymmenen vuoden takaisen tuttavani tekemää hienoa piparkakkumuottia. Muotti oli sellainen, että tiesin autistisen lapseni rakastavan sitä, jos hän näkisi sen.
Yllättäen tuo kaukainen tuttavani pyysi osoitteemme ja lähetti tekemänsä muotin meille! Lapseni sai siitä aivan valtavasti iloa ja onnea, ja minä liikutuin useamman kerran; ihmetellen miten voi olla mahdollista, että saamme osaksemme tällaista pyyteetöntä välittämistä, ilman että olisimme tehneet yhtään mitään ansaitaksemme sen.

Koen tuon piparkakkumuotin olleen edellisen joulun lahjojen lailla kuin ihmisyyden ylösnousemus – Osoitus ihmisen puhtaasta Rakkaudesta.

Ihmisen todellinen luonne on Rakkaus, olipa maailmassa ensikatsomalla nähtävissä miten paljon pahuutta tahansa. Ja Joulun aika avaa kuin itsestään sydämiämme antamaan ja vastaanottamaan. Annetaan sen tapahtua puolin ja toisin, sillä se on meidän todellinen luonteemme: Rakkaus.

***

Palatakseni Geronimo-elokuvan alkulauseeseen ’Niin kauan kuin maailmaan syntyy ihmisiä, niin kauan Jumala uskoo yhä ihmiseen’, totean syvältä sydämestäni oman totuuteni samaan kohtalokkaaseen sävyyn:
Niin kauan kuin ihminen tekee toiselle kauniita tekoja pyyteettömästi, niin kauan me ihmiset voimme pelastaa toisemme ja maailman; yhtä lailla ilmastonmuutokselta, sodilta, rahan vallalta, korruptiolta ja vallanhimolta.
Olen varma siitä.

Asettelin juuri kirjahyllyyni ikonien ja Sri AmmaBhagavanin pyhän kuvan viereen tuon viime jouluna saamani Kauko Röyhkän kirjan ja tänä jouluna saamani Pipsa Possu-piparkakkumuotin. Tästä eteenpäin ne ovat minulle Kristuksen ja Jumalanäidin ikonien rinnalla tasavertaisia pyhiä puhtaan Rakkauden symboleita.
Olkoon ne siinä muistutuksena vuosien 2017 ja 2018 jouluista, jolloin minun todellisuudessani tapahtui Ihmisyyden ylösnousemus.

Sydämellistä Joulun aikaa!

Kiitollisin sydämin,
Emilia

2 thoughts on “Ihmisyyden ylösnousemus”

  1. Tämä teksti kosketti syvästi. Tulet aina mieleeni laulusta Vain kaksi nauhaa, kun sinulta sen aikoinaan opin ku laulettiin yhdessä😊 ihanaa Joulun odotusta teidän perheelle!° ❤ -eeka

    1. Kiitos Eeka <3 ja kiitos ihanasta muistosta, tulee kyynel silmänurkkaan. <3
      Kaikkea hyvää myös sinulle ja perheellesi! <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *