Elämä liikkuu eteenpäin, mutta se ei aina tee sitä haluamallasi tavalla

Olen usein elämässäni ollut tilanteessa, jossa toivon jotain asiaa oikein kovasti tapahtuvaksi. Olen toivonut uutta kotia ja työtä. Olen toivonut terveyttä. Olen toivonut ystäviä uudelta paikkakunnalta tai että just se tietty tyyppi näkis mun erityisyyden ja kiinnostuis musta. Elämä on siitä veikeää, ettei se toteuta pieniä tai suuria unelmia sormia napsauttamalla. Joskus asiat menee ihan toisin ja se onkin parasta, mitä voi tapahtua.

Ennen kuin muutin Helsinkiin vajaat pari vuotta sitten, asuin Ylivieskassa, pienehköllä paikkakunnalla Pohjois-Pohjanmaalla. Ylivieskaan ajauduin työharjoittelun perässä, joka muuttui myöhemmin vakituiseksi työpaikaksi. Lopulta ”työharjoitteluni” Ylivieskassa kesti seitsemän ja puoli vuotta. Haaveilin Ylivieskassa asuessani muutosta suurempaan kaupunkiin, Oulu oli pitkään oikeastaan ainoa vaihtoehtoni. Hain sieltä satunnaisesti töitä usean vuoden ajan.

Haaveistani huolimatta ovi Ouluun ei auennut. Viihdyin Ylivieskassa ihan mukavasti, sain uusia ystäviä ja minulla oli harrastuksia. Tunsin kuitenkin jonkin puuttuvan. Tavallaan tuntui hölmöltä haaveilla paremmasta elämästä, kun kaikki rullasi omalla painollaan. Vuosien myötä turhauduin enemmän ja kaipasin elämääni lisää virikkeitä. Päätin laajentaa työnhakua etelän suuntaan. Olin kuitenkin päättänyt vakaasti, etten halunnut muuttaa Helsinkiin, sillä en uskonut viihtyväni siellä.

Suunnilleen kaksi vuotta sitten syksyllä istuin erään kaverini uuden asunnon olohuoneessa ja vaihdoimme kuulumisia. Olin huomannut mielenkiintoisen työpaikan Helsingissä. Kerroin kaverilleni paikasta ja samaan hengenvetoon lisäsin, etten todellakaan aikonut hakea töitä Helsingistä. Kaverini ihmetteli päätöstäni, mutta olin ehdoton. Kotiin palatessani mietin, aioinko todella jäädä elämään, joka ei tarjonnut minulle kaikkea kaipaamaani vain siksi, että olin jääräpäisesti päättänyt pysyä poissa pääkaupunkiseudulta.

Olin matkalla Barcelonaan viettämään joulua, kun puhelimeni soi ja sain kutsun työhaastatteluun. Haastattelussa minulta kysyttiin, muutanko Helsinkiin, jos minut valitaan. Mietin tovin ja sanoin muuttavani. Muutoksen kynnyksellä minulla oli todella absurdi olo. Mielikuvissani näin huoneen, joka oli täynnä ovia. Olin riuhtonut vuosien varrella useampaa ovea, osaa aika lujastikin. Olin pysähtynyt istumaan ja ihmettelemään ovien taakse. Ovet pysyivät tiukasti kiinni, kunnes yksi aukeni ja kutsui astumaan sisään. Ovi oli se kaikkein kauimmaisin, aukinaisesta ovesta näkyi valoa. Tuolloin mietin, miksi elämä testaa minun uskallustani juuri sillä ovella, jonka ripaa en ollut ajatellut edes kokeilla.

Ulkopuolisen silmin unelmani toteutuminen saattoi näyttää suoraviivaisemmalta mitä se todellisuudessa oli. Se saattoi näyttää kevyeltä hypähdykseltä kaupungista, työstä, ystäväpiiristä ja elämäntavasta toiseen. Oloni oli kuitenkin kaikkea muuta kuin suoraviivainen ja kevyt. Muistan ikuisesti viimeisen illan tyhjässä Ylivieskan kodissani, olin luopumassa oikeastaan kaikesta minulle tutuksi tulleesta. Muistan myös sen, kun Helsingin yksiö alkoi täyttyä omilla tavaroillani. Kaiken paniikin sekaisen jännityksen jälkeen oloni oli yllättävän seesteinen. Olin ihmeissäni.

Minulla on nykyään melko vahva luottamus elämään, kaikista sen tempuista huolimatta. Elämä ei ole useinkaan vienyt minua sinne, mihin olen sen toivonut vievän. Se ei ole antanut lähellekään aina sitä, mitä olen eniten halunnut. Se on kuitenkin aina vienyt minut paikkoihin ja tilanteisiin, jotka ovat jälkeenpäin katsottuna tuntuneet oikeilta. Uusiin asioihin hyppääminen on vaatinut usein ihan mielettömän määrän rohkeutta, mutta olen päättänyt olla pelkäämättä. Tunnistan itsessäni ihmisen, joka ei kestä jäädä paikoilleen. Ei siis ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin uskaltaa tehdä isojakin päätöksiä.

En ole katunut muuttopäätöstäni hetkeäkään, sillä se oli minun päätökseni. Tein sen rohkeudesta enkä pelosta ja siksi olen nyt juuri oikeassa paikassa. Mitä elämä tuokaan, on päätös vahvistanut minua; uskoa omaan itseeni ja pystyvyyteeni. Olen onnistunut rakentamaan tähän suurkaupunkiin näköiseni elämän ja olen siitä todella ylpeä. Uskalsin astua sisään ovesta, josta astuminen pelotti välillä niin, että happi meinasi loppua. Mutta minä tein sen ja niin sen kuului mennä.

Jos kaipaat elämääsi muutosta, ehkä tämä teksti rohkaisee sinua uusille oville niiden tuttujen ja turvallisten sijaan. Voit myös miettiä, kenen ovia tutut ja turvalliset ovat, ovatko ne omiasi? Mikä estää sinua tekemästä rohkeita valintoja? Muistathan, että sinulla on aina mahdollisuus tarkastella yllättäen aukeilevia ovia, saapastella niistä sisään ja asettua taloksi. Ehkä tunnetkin olevasi oikeassa paikassa siellä, missä et ajatellut. Elämä on välillä hassua, hengitellään ja nautitaan matkasta!

3 thoughts on “Elämä liikkuu eteenpäin, mutta se ei aina tee sitä haluamallasi tavalla”

  1. Paluuviite: - AITOJA IHMISIÄ

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *