Monet kipeät ja korjaavat kokemukset syntyvät liittymisen kokemuksessa toiseen ihmiseen

Monet meistä kantaa jonkinasteista traumaa mukanaan siitä kun liittymisen kokemus toiseen ihmiseen on jäänyt emotionaalisella tasolla vajaaksi. Nuo hetket ovat jättäneet kehomuistiin tyhjyyden ja arvottomuuden kokemuksia, joita on vaikea tavoittaa ja sanoittaa. Kipukohtaan saattaa liittyä myös voimakasta ristiriitaa, miksi minä koen että jotain oli pielessä kun kaikkihan oli kuitenkin ihan hyvin? Kipukohta voi viedä ihmisen toiminnan sille tasolle, ettei enää edes uskalla näyttää todellista itseään.

Myös mulla on aiheeseen liittyen vanha, jo arpeutunut haava. Trauma. Oon ollu aina tosi herkkä ja osannu poimia erilaisia koodeja miten täällä muka kuuluis olla ja elää. Kokeilin noudattaa sitä, mutta eihän ne saappaat ollu mua varten. Siksi oon pyrkiny pysyttäytymään erossa valtavirrasta ja valitsemaan oman reitin. Matkan varrelle mahtui paljon yritystä päästä yhteyteen, siihen yhteyteen jossa ollaan toiselle läsnä, kunnioittavasti, jossa on turvallinen olo. Erittäin usein tuo yritys jäi yritykseksi minusta tai toisesta osapuolesta johtuen. Silloin en vielä tiedostanut mistä oikeastaan oli kyse, tunsin ainoastaan nälkää kahden ihmisen väliseen yhteyteen.

Joskus elämässä sain kaksi kauneinta lahjaa, tyttäreni. Parisuhde lasten isän kanssa kuitenkin päättyi ja lopulta tilanne olikin se, että olin lasten kanssa täysin yksin. Totaaliyhäri. Muistan sen ajan hyvin elävästi. Muistan sen kaipuun jakamisesta. Muistan kuinka katsoin pottaa, jossa oli ensimmäistä kertaa kakkapökäle. Olin innoissani. Tyttäreni oli kakannut pottaan ensimmäistä kertaa. Kaipasin toista vanhempaa kenelle olisin voinut kertoa lapsen uudesta taidosta. Tuulettaminen kakasta tuntui vajaalta ystävälle, joka ei tuntenut lasta samalla tavalla kuin minä. Vuosia meni, minä seisoin lasten kans pihalla, milloin he leikkivät hiekkiksellä, minä leikkasin nurtsia ja tytöt välillä kävi toimittamassa tärkeitä asioitaan. Katsoin, fiilistelin ja sisäisesti juhlin kun lapsi oppi ajamaan pyörällä. Kyllä me juhlat pidettiinkin, tyttöjen kans. Minä tunsin tyhjyyden, olisin taas halunnut kokea yhteyttä toiseen ihmiseen, saada liittymisen kokemuksen, olla turvassa, iloita ja jakaa senkin pyörällä oppimisen upean taidon. Samaan aikaan yritin paikata toisen vanhemman puuttumista, olla yhtä aikaa äiti ja isä. Tunsin tuskaa lasten puolesta toisen vanhemman puuttumisesta ja samalla yhteyden puuttuminen traumatisoi minua, onhan vanhemmuus yksi voimakkaimpia liittymisiä toiseen ihmiseen, eikä se pääty vaikka ero tulisikin.

Jossain vaiheessa kelkka kääntyi. Ensin se käänty niin etten enää määritellytkään perhettäni totaaliyhäriyden kautta. Näin vaan meidänlaisen perheen, jota ei tarvinnutkaan enää selittää tai määrittää mitenkään. Tuo vaihe auttoi minua paljon siinä hyväksymisessä, että näin on hyvä. Myöhemmin asioita tapahtui sinne, tänne ja tuonne ja syntyi uusi perhe, meidän nykyinen perhe. Tytöt saivat isäpuolen ja myöhemmin pikkuveljen, minä sen sijaan kaksi elämäni miestä. <3

Kun me ruvettiin miehen kans hengaamaan, sai hän tietysti triplasti, uuden naisystävän lisäksi kaksi tyttöä. Tuli tilanteita, mä en seisonutkaan pihalla yksin. Mun ei tarvinnukkaa olla aina se, joka hakee lapset päiväkodista. Vihdoin mä sain jakaa, kertoa mun huolia ja miettiä semmoisen ihmisen kanssa tyttöjen asioita, joka jollain tavalla silloin arkea meidän kanssa jakoi. Mies halusi käyttää luistelemassa tyttöjä ja touhusi mullekin hokkareita kun olin kertonut, että haluaisin opetella luistelee niillä.

Tänä päivänä elelen Kuusamon syrjäkylällä yhdessä perheeni kans, jota ei tartte määritellä mitenkään. Jos sitä määrittelis, se olis uusperhe, vaikka tuntuukin ihan tavalliselta ydinperheeltä, koska meidän nurkissa ei pyöri eksiä. Mä oon kotona, isommat lapset käy koulussa ja minä touhuan päivät pikku-ukkelin kanssa. Jostain syystä pihalla seisominen ei oo tuntunu mun jutulta. Oon tuntenu niin kuin joku estäisi minua, mieluummin lähden porukalla kyläilemään, harrastuksiin, kylille asioille ja hengaa tai ihan mitä vaan.

Jokin aika sitten se jysähti. Pihalla seisova Riikka pelkää. Tuo nainen ei ole nainen, vaan pieni tyttö. Tytön silmissä näkyy sama vanha trauma siitä kun toista ihmistä ei tunnetasolla kohdata. Siellä näkyy kaipuu yhteyteen ja halu jakaa arkea. Siellä näkyy yksinäisyys. Ja se loputon pärjääminen ja se fiilis, että nauraa sille sanonnalle ettei kukaan ole korvaamaton (sanokaa se totaaliyhärille). Annoin kyynelten tulla, menin kainaloon, kerroin miehelle mitä tavoitin kun puhuttiin kuinka vähän ollaan yhdessä viime aikoina seisottu siellä pihalla. Uskomatonta, että siitäkin voi oppia näin paljon. Näin häivähdyksen menneestä, joka näköjään haluaa tulla uudelleen nähdyksi. Tänä päivänä voin näyttää sen, aukinaisena, heikkona ja vahvana.

Ja mitä sain takas? Sain halauksen ja hyväksyvän katseen itseltäni. Sain tiukan otteen miehen kainalossa ja tilaa antaa vanhan surun tulla ulos. Sanoja ei tarvittu, hiljaisuus on rakkauden kieli. Läsnäolo ja liittymisen kokemus silitti myös tuon pienen tytön päätä, jonka katse ei ollutkaan enää pelokas. Seuraavana päivänä seisoin pihalla, minä ja lapset. Tämä olisi voinut muistuttaa minua entisestä, mutta ei muistuttanut, enää. Vaikka myöhemmin sama aihe aiheutti meidän perheessä kiivasta keskustelua, ei se enää osunut samalla tavalla, koska tuon kauniin hetken kautta se pieni tyttö tuli nähdyksi ja on nyt turvassa.

Omassa elämässäni ja työssäni oon saanu nähdä uudelleen ja uudelleen että eheytymisen kokemukset tapahtuvat sekunneissa. Kyse on kokemuksellisista hetkistä, joissa on mukana emotionaalinen turvallisuus ja liittymisen kokemus toiseen ihmiseen. Ammatillisesti se meinaa sitä, että ammattilaisen näkökulmasta koko duunin saa hoitaa rakkaudellisesti, ilman turhaa vallan käyttöä. Kokemuksellisuus meinaa taas ihan oikeaa kokemista, asioistahan voi puhua loputtomiin asti, vuosia. Pelkät sanat eivät välttämättä tavoita kuitenkaan niitä kipuja, jotka ovat jääneet ihmisen kehomuistiin.

Törmään usein tilanteeseen, jossa ihminen on puhunut pitkään ja on jo aika tietoinenkin omasta tilanteestaan ja itsestään. Tuo ihminen tietää monesti ajatus-tasolla mitä pitäisi tehdä ja miten pitäisi olla, mutta ei silti pysty lopettamaan itsen sivuuttamista, ruoskimista ja satuttamista. Ihminen tarvitsee kokemuksia emotionaalisesta kohtaamisesta ja turvallisuudesta, jolloin sanatkin saavat uuden merkityksen. Monesti juuri ne lyhyet sekunnit ovat niitä tajunnan räjäyttäjiä kun liittymisen kokemukseen toisen ihmisen kanssa ei liitykään ainaista kissa-hiiri-leikkiä siitä voinko näyttää todellisen itseni, tulenko nyt hyväksytyksi vai en. Emotionaalisella tasolla liittyminen toiseen ihmiseen vapauttaa, siinä voi vaan olla ja katella että ai tässä mä nyt oon, just tämmöisenä ku oon ja sehän riittää.

2 thoughts on “Monet kipeät ja korjaavat kokemukset syntyvät liittymisen kokemuksessa toiseen ihmiseen”

  1. Tää oli aivan upea jakaminen ja tähän hetkeen mulle täysin tarpeellinen. Henkilönä, joka pelkää kaikista eniten itsen näyttämistä muille, muihin ”liittymistä”. Tämä yhteydenjanoaminen mutta samalla sen pelkääminen on asia, joka on ollut itselleni suurin oppiläksy tässä elämässä. Olen myös tähän pikkutyttöön aivan kamalasti samaistunut elämäni aikana. Kiitos tästä koskettavasta muistutuksesta!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *