Muistoja vuoden takaa

Herkkänä ihmisenä huomaan kiinnittyväni hyvin vahvasti vuodenaikoihin. Aina en minäkään ole niihin tyytyväinen, mutta omalla vaihtelevalla tavallaan ne on mulle yks rakkaimmista asioista Suomessa. Vuodenajat tuo mukanaan myös edellisten vuosien muistoja, näin käy tosi usein. Viime syksy oli mulle todella raskas ja se on tuntunut tämän syksyn fiiliksissä.

Vuosi sitten tähän aikaan mä olin asunut Helsingissä seitsemän kuukautta. Olin kärsinyt koko vuoden pahenevista selkävaivoista. Kesäloma oli mennyt selän kanssa ihan pipariksi ja syksyn käynnistyessä selkävaivat muuttivat hermosärkynä oikeaan jalkaan. Mä olin aloittanut alkuvuodesta uudessa työssä ja koitin jaksaa hoitaa velvollisuudet kivuista huolimatta. Lokakuun lopussa oltiin siinä pisteessä, että mun oli pakko nostaa kädet pystyyn ja hakea sairauslomaa.

Marraskuun alussa lähdin käymään vanhempieni luona Pohjois-Pohjanmaalle ja jäin sinne ”jumiin” pariksi kuukaudeksi. Mun oli mahdotonta hoitaa edes omaa pientä talouttani Helsingissä, sillä en pystynyt kävelemään tai seisomaan hetkeä kauempaa. Noihin aikoihin sain myös diagnoosin: välilevynpullistuma, joka painaa hermojuureen selässä aiheuttaen oireet jalkaani. Ja minä kun olin koko ajan uskotellut itselleni, että tämä ei ole mitään vakavaa!

Diagnoosin selvittyä tutuksi tulivat monet hoitajat, lääkärit ja erityisesti kodin seinät. Myöhemmin, tammikuussa sain kuulla, että minun kohdallani kaikki Netflixin, Yatzy -pelin ja sukkapuikkojen äärellä kulutetut päivät olivat turhia. Olin ollut alusta saakka leikkauskunnossa, näin sanoi minut tammikuun lopussa operoinut kirurgi.

Paraneminen lähti käyntiin aluksi todella hitaasti. Minun maksimisuoritukseni oli kolmen kuukauden ajan ollut sadan metrin maratonkävely. Kun leikkauksen jälkeen pääsin ensimmäisiä kertoja kiertämään muutaman sadan metrin päivälenkkejä, innostuin liikaa ja kipeytin itseni. Olin kuitenkin suunnannut kaiken päättäväisyyteni parantumiseen ja suunnittelin jonain päivänä harrastavani liikuntaa, kuten ennenkin. Halusin oman elämäni takaisin, halusin enemmän kuin mitään muuta. Alun hitauden jälkeen toipuminen eteni hyvin, pääsin töihin huhtikuussa.

Keväästä saakka olen paahtanut velvollisuuksien parissa. Oli ihana palata töihin ja päästä takaisin kevyiden liikuntaharrastusten pariin. Nautin elämästä täysillä: työstä, ystävien tapaamisesta ja kivuttomuudesta. Kesä meni rennosti chillaillen ja Suomea kiertäen. Jo alkusyksystä minut valtasi epämääräinen tyhjyyden tunne. En mielelläni puhunut kuulumisistani, vaan keskityin ennemmin toisten ihmisten prosesseihin. Ajattelin yksiselitteisesti, että minulla menee hyvin ja siltä se rehellisesti tuntuikin. Vasta hiljattain oivalsin jotain: olen hukannut velvollisuuksiin, sosiaalisuuteen, treeneihin sekä omien ja toisten ihmisten prosesseihin palan itseäni. Kuinka hyvältä tuntuikaan taas olla yhteydessä ihan sisimpään osaan itseään!

Saan itseni edelleen aika ajoin kiinni siitä, että ikään kuin kadotan syvimmän ja herkimmän osan itseäni. Omassa arjessani on sen verran vauhtia, että ikävät tunteet uppoavat sinne kuin huomaamatta. Sitten, kun taas herään itseeni, hetken sattuu ja paljon. On kuin yllättäen kohtaisin seinän, jonka edessä hetken pohdin olemisen ja elämisen syvintä tarkoitusta. Pinnalle nousevat tunteet ovat samoja: arjessa huomiotta jäänyttä surua, kaipuuta ja omasta herkkyydestä huolehtimista. Muistuttelua siitä, kuinka tärkeää on pitää huolta omasta itsestään ja uskaltaa tuntea kaikki pintaan nousevat tunteet.

Tällä hetkellä pintaan nousevat tunteet ovat kipeitä. Ensimmäistä kertaa uskallan kunnolla katsoa viime syksyä silmiin. Minulla on voittajafiilis, olen tehnyt paljon työtä fyysisen hyvinvointini eteen ja se tuottaa tulosta. Voittajafiiliksen takana on myös selkäpiitä karmiva pelko, kun katson jälkeen päin voittajamahdollisuuksiani. Selkäleikkaus on yksi parhaiten onnistuvista leikkauksista, mutta siinä on riskinsä. Suurin riski on se, ettei hermosärky poistu, vaikka sen aiheuttaja poistetaan. Omalla kohdallani tämä riski oli kasvanut pitkän odottelun seurauksena.

Kaikkien sairaussotkujen lisäksi menin ja rakastuin. Huomaamatta ja vahingoissa, ihan kuten kaikki sanovat sen tapahtuvan. Tilanteeni keskellä koin sellaisia tunteita, joiden luulin jo kuolleen. Ihmissuhde ei pysynyt mukana kyydissä, mutta liittyy muistoissani tuohon aikaan ja nostaa pintaan omat vahvat tunteensa. Huh mikä syksy!

Syksy on pimeydessään ja karuudessaan minulle ehdottomasti raskain vuodenaika. Viime syksy meni sairauden keskellä, tämä syksy kertaa tilannetta. Kun osa ihmisistä kehottaa unohtamaan asioita, minulle se on mahdotonta. Uskon kuitenkin, että syksy syksyltä muistot painuvat syvemmälle menneisyyteen. Tänä syksynä ne elävät vielä ikävän tuoreina. En kuitenkaan halua katsoa mitään kokemaani negatiivisesti, haasteet mahdollistavat suunnan hakemisen ja tärkeimmän oivaltamisen. ”Jokaisella meillä on kasvun paikkamme”, kuiskaan hiljaa itselleni ja halaan lujasti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *